Toipumistarinat

Toipumistarinoita Minnesota-hoidosta

Päihderiippuvuus ei johdu päihteiden käytöstä, vaan päihderiippuvuutta aiheuttavasta sairaudesta, josta voi apua saadessaan toipua. Meillä yhdeksän kymmenestä päihderiippuvaisesta raitistuu.

Olemme keränneet sivulle toipumistarinoita – tarinoita ihmisistä, jotka ovat saaneet apua Minnesota-hoidosta. Tutustu tarinoihin ja ota meihin yhteyttä, p. 0800 04500. Anna meidän auttaa.

Klikkaa tästä Karin tarina

 



Kuva: Vesivek Oy 

Vesivek Oy:n toimitusjohtaja Kimmo Riihimäki sai apua Minnesota-hoidosta

Vesivek Oy:n toimitusjohtaja, yrittäjä Kimmo Riihimäki toipui alkoholismista Minnesota-hoidon avulla. Päätös hakeutua hoitoon oli yksi hänen parhaistaan. Tänä päivänä Riihimäki luotsaa Suomen johtavaa ränni- ja kattoremonttiyritystä – ja elää päivän kerrallaan.

 

Minnesota-hoitoon suosittelusta

Kimmo Riihimäen vuonna 1993 perustama yritys Hämeen Laaturemontti Oy oli 1990-luvun alussa vasta alkutekijöissään, kun juomisesta muodostui yrittäjälle jokapäiväinen tapa.

– Jossain vaiheessa vain yrittäjän vastuu omasta ja työntekijöiden hyvinvoinnista unohtui. Se yrittäjän vapaus kyllä otettiin, mutta vastuut unohtuivat. Minulle se oli herätys, kun työntekijät lähtivät pikkuhiljaa pois. Heillä ei ollut tiedossa kohteita tai mitä pitäisi tehdä, kun minulla sihahti aina vain kaljapullo auki. Kun tulin Minnesota-hoidosta, olin yrityksessäni yksin, Riihimäki kertoo.

Riihimäen isän työkaverin mies oli käynyt Minnesota-hoidossa ja hänen kohdallaan oli saatu tuloksia aikaan. Myös Riihimäki päätti kokeilla hoitomuotoa.

– Läheiset olivat ehdotelleet varovasti hoitoon menemistä ja antaneet vinkkejä paikoista, joissa hoitoa olisi saatavilla. Juova alkoholisti ei kuitenkaan omaa kuvaansa näe. Jossain vaiheessa sekä omat että läheisten henkiset ja fyysiset voimavarat alkoivat olemaan niin vähissä, että ajattelin ottaa kiinni siitä mitä minulle oli tarjottu. Minnesota-hoidossa kiehtoi se, että sinne lähdetään vain ja ainoastaan omasta tahdosta. Ilman omaa motivaatiota ja tahtoa ei tuloksia synny, summaa Riihimäki.


Vuonna 2002 Riihimäki hakeutui Minnesota-hoitoon Lapualle.

– Vaimo vei minut hoitoon, eikä ollut epäselvää jäänkö vai en. Juovalle ihmiselle vastaanotto oli kuin olisin mennyt toiseen kotiin. Minnesota-hoidossa on sellainen lämpö ja lähimmäisen rakkaus, että se kantaa vaikka läpi harmaan kiven. Totta kai on vaikeaa katsoa itseään peilistä. Vaikeatkin asiat on kuitenkin vain käytävä asioina läpi. Tieto siitä, että kyseessä on päihderiippuvuutta aiheuttava sairaus, on huojentavaa ja vapauttavaa – pystyn toipumaan, vaikka en koskaan parane. Toimintani ei johdu selkärangattomuudestani, vaan minulla on sairaus.

Työnantajien rooli on merkittävä

Riihimäen mukaan työnantajan rooli hoitoonohjauksessa on merkittävä. Seurauksia ei kannata hoitaa vaan syy pitää saada selville.

– Meidän työnantajien pitäisi ymmärtää juovaa alkoholistia. Jo lakikin sanoo, että hoitoonohjaus on ensimmäinen vaihtoehto, ei irtisanominen. Minulla on erinomaisia kokemuksia siitä, että olen työnantajana saanut mahdollisuuden tarjota työntekijöilleni mahdollisuuden Minnesota-hoitoon. Ilolla katson näitä naisia ja miehiä, jotka ovat saaneet apua ja elämä sykkii jälleen. Vaikka he eivät kaikki ole enää minun palveluksessani, haluamme olla edelleen yhteydessä. En näe, että päihderiippuvuusongelmaa ratkaistaan missään muussa kuin Minnesota-mallisessa hoidossa.

Hän peräänkuuluttaa erityisesti yritysten yhteiskuntavastuuta, mutta myös jokaisen henkilökohtaista vastuuta kanssaihmisistä.

– Se ongelma, joka on kotona alkoholin myötä, on niin suuri häpeä, ettei siitä kehdata puhua. Meidän pitäisi olla kaikki vastuullisia toinen toisistamme ja auttaa myös perheitä riippuvaisen takana. Meidän täytyisi ymmärtää, että ongelma koskettaa valtavaa joukkoa muitakin ihmisiä. Jopa rikoksiin sorrutaan peitellessä läheisen juomista. Ainakin meidän tulisi tarjota mahdollisuutta hoitoon.

Riihimäki kertoo puhuneensa avoimesti omista kokemuksistaan myös työyhteisössään. Itsevarmuus ja hyvän olon tunne ovat huokuneet ulospäin. Niin omat työntekijät kuin ventovieraatkin ovat tulleet kysymään voiko Riihimäki auttaa heidän läheisiään.

– Kaikille avun pyytäjille olen vastannut, että autan mielelläni, mutta oma tahto raitistumiseen pitää olla. Muuten hoidosta ei ole mitään hyötyä, summaa Riihimäki.

 

Minnesota-hoidon jälkeen otetaan askel kerrallaan

Riihimäki muistelee lämpimästi Minnesota-hoidossa Lapualla viettämäänsä neljän viikon intensiivijaksoa.

– Minnesota-hoidossa eletään tiiviisti talon sääntöjen mukaan. Elämässä on tietty rytmi, joka juovalta ihmiseltä puuttuu täysin. Monella alkoholistilla on ollut myös aiemmin ravinnosta puutetta. Tämäkin puoli hoidetaan Minnesota-hoidossa mallikkaasti. Tärkeintä on kuitenkin tunne, että ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sinuun luotetaan. Hoidossa kerrotaan, että ovet ovat avoinna ja autoissa on avaimet – voit halutessasi lähteä milloin vain. Juuri sinä olet nyt tienhaarassa, kukaan muu ei tee valintaa raitistumisesta sinun puolestasi.

Minnesota-Hoidossa koko henkilökunta on toipuneita riippuvaisia tai heillä on läheisen kokemus riippuvaisen kanssa elämisestä. Kimmo Riihimäen mielestä elävät esimerkit ja heidän kokemuksensa ovat olennainen osa hoitoa. Myös muun ryhmän tuki on niin vahva, että hoidosta jää ikuisia sydänystäviä. Jo intensiivijakson aikana kerrotaan, että Lapualla voi tulla aina käymään, soittaa voi koska vain, ja myös ryhmiin voi tulla myöhemmin mukaan, jos siltä tuntuu ja kysyy paikallaolijoilta luvan.

Intensiivijakson jälkeen hoito jatkuu omalla paikkakunnalla. Jatkohoidosta Riihimäki ei ole ollut kertaakaan pois. Ryhmän tuki on hänen mukaansa oleellinen turva, kun arkielämää aletaan rakentamaan uudelleen.

– Astuin raittiina miehenä ulos Minnesota-hoidosta 17 vuotta sitten, ja siitä lähtien olen elänyt jokaisen päivän kerrallaan. Hoidon käytyäni voin kantaa vain yhden päivän murheet. Raitistuneelle päihderiippuvaiselle riittää tämä päivä. Päätös lähteä hoitoon oli yksi viisaimmista teoistani. Kaikki negatiiviset asiat, jotka tapahtuivat, ovat tänä päivänä voimavara. Kaikista asioista – myös niistä kaikkein karuimmista – pystytään puhumaan nykyään avoimesti ja positiivisessa hengessä, Riihimäki kiteyttää.

 

 

 

 

Näyttelijä ja laulaja, Natalil Lintala antoi itselleen 30-vuotis lahjan ja lähti Lapualle Minnesota-hoitoon

Natalil oli teininä se luokan nössö, joka ei mennyt bileisiin, vaan käytti vapaa-aikansa viulunsoittoon ja balettitunteihin. Juominen ei kuulunut hänen suunnitelmiinsa. Kaikki kuitenkin muuttui parikymppisenä, josta alkoi vuosikymmen juovana alkoholistina sekä lääkeriippuvaisena. Hyvänolontunne vei mukanaan ja se alkoi hallita elämää.



Kuva Lari Järnefelt


Juova alkoholisti voi olla myös loistava työntekijä -ainakin hetken

Ystävyys- ja sukulaissuhteita uhmaten Natalil keskitti kaiken energiansa juomisen tuottaman häpeän kompensoimiseen eli urheiluun ja työntekoon. Vaikka hän 23-vuotiaana sai paniikkikohtauksia, niiden todellinen syy oli helppo sivuuttaa ahkeran tytön kulissien kertoessa aivan muuta. Natalil haki apua usein päivystyksestä, mutta rauhoittavat lääkkeet saivat hänet vain juomaan lisää, mikä oli todellinen syöksykierre. Häpeä ja itsesyytökset epäonnistumisesta kasvoivat.

Illuusio omavoimaisuudesta

Natalil halusi Minnesota-hoitoon jo kesällä 2017, mutta lähti pois vuorokauden jälkeen. Hän ei uskonut, että raitistumiseen tarvittaisiin terapiaa, vaan kaiken voisi tehdä itse, mikäli vain omaisi tarpeeksi tahdonvoimaa ja selkärankaa. Natalil sulki korkin itse ja siitä alkoi painajaismainen kuivahumalakesä. Hän ei voinut ymmärtää, miksi paniikkikohtaukset vain pahenivat ja maailma tuntui romahtavan entistä pahemmin. Lopulta diagnoosiksi tuli keskivaikea masennus ja määrittelemätön ahdistuneisuus sekä lähete tutkimuksiin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kulissien kaataminen

Natalil aloitti kulissien kaatamisen syksyllä 2017 irtisanomalla työnsä. Vielä senkin jälkeen hän joi kuukauden etsien suuntaansa. Onneksi niin, koska lopulta kuolemanpelko sai hänet nöyrtymään ja ottamaan apua vastaan. Natalil päätti itse lähteä Lapualle uudestaan myöntäen, että hän ei pystyisi raitistumaan yksin. Voimat olivat loppu. Ainaisen tahdonvoiman tilalle tulikin läsnäolo ja jo kolmantena hoitopäivänä Natalil halusi sitoutua raittiuteen päivä kerrallaan koko loppuelämäksi.


Miksi juuri Minnesota-hoito?

Natalil oli hävennyt omaa juomistaa sekä taustaansa alkoholistiperheen lapsena. Lapualla häpeä kuitenkin irrotti otteensa ja tilalle tuli ymmärrys alkoholismi sairautta kohtaan. Se ei ole huonoa ja moraalitonta käytöstä, vaan päihderiippuvainen ei voi sairastumiselleen mitään toisin kuin toipumiselle, joka on alkoholistin omissa käsissä. Intensiivinen kuukausi hoitolaitoksessa loi pohjan henkiinjäämiselle, mutta raittiina elämän arvot menivät uusiksi. Natalil kokee tärkeäksi ensimmäisen vuoden jatkohoidon parissa, jossa vertaisten kanssa käytiin läpi uuden raittiin elämän haasteita.

Päivä kerrallaan

Natalil on palannut työelämäänsä uusin voimin. On vapauttavaa kaataa kulissit kokonaisuudessaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä rehellisesti. Työ on kuitenkin vain työtä, eikä se määritä enää Natalilin arvoa hänen omissa silmissään. Elämän kohokohdiksi ovatkin tulleet eräretket perheen kanssa sekä yhteiset keskustelut hyvän ruuan ääressä. On vain tämä hetki.

 

Petteri Puustinen, 39, soitti Minnesota-Hoitoon äidin pyynnöstä.

Puhelu käänsi Petterin elämän suunnan, joka oli ennen sitä hallitsematonta luisua alamäkeen.



‒ Ennen hoitoon tuloa olin niin sanottu wannabe-gangsteri: tein huumausaine- ja talousrikoksia. Olin silloin vajonnut jo
niin alas, että minulla oli isot määrät huumevelkaa, jotka minun vanhemmat hoitivat pois.
Vuosia ennen hoitoon tuloa loputtomassa valheiden ja huumeiden väärinkäytön kierteessä eläneen Petterin tie vei
lopulta vankilaan.
‒ 26 vuotiaana otin ensimmäisen viivan ja se lähti heti siitä. Vielä 2008 minulla oli oma yritys, jonka tulosta nostin
amfetamiinin voimin. Seuraavana vuonna firma oli konkursissa ja minut häädettiin asunnosta kadulle, missä jatkoin
huumeiden käyttöä. 2010 alussa otettiin sitten kiinni törkeästä huumausainerikoksesta.
Vankilassa ollessaan Petteri ei luopunut huumeiden käytöstä eikä rikollisesta toiminnastaan. Päinvastoin vankila
mahdollisti laajemman kontaktiverkoston, jota pystyi hyödyntämään myöhemmin.
‒ Istuin 2 vuotta ja 2 kuukautta viiden vuoden tuomiosta. Menin pikku nilkkinä ja tulin ulos ammattirikollisena.
Päästyään vankilasta 2012 Petteri muutti ystävänsä luokse asumaan. Tälläkään kertaa asiat eivät edenneet hyvin, kun
vuosi päättyi ystävän itsemurhaan.

 

‒ Hän ampui itsensä vain metrin päässä minun edessä. Minut otettiin kiinni taposta, josta pääsin sitten vapaaksi. Mutta
siitä sain maineen, että tapoin ystäväni ja sain sen näyttämään itsemurhalta. Sen jälkeen tein talousrikoksia, ja seuraava
raitispäivä oli vasta huhtikuussa 2015.
Tänä aikana Petteri tapasi tulevan kihlattunsa. Pari sai myös lapsen 2014, jolloin varpajaisten jälkeen avovaimo oli
pyytänyt Petteriä rauhoittumaan.

‒ Vastasin, että kyllä minä rauhoitun, kun lähden vankilaan. Silloin oli viimeinen vankilatuomio. Jätin hänet vastaamaan
meidän omakotitalosta ja pienestä lapsesta. Pidin asiaa itsestään selvänä, mutta hänelle se oli shokki. Viimeisessä
perhetapaamisessa hän sanoi, että asioiden on muututtava tai hän lähtee lapsen kanssa. Tottakai valehtelin silloin, että
homma muuttuu.
Pari erosi vuoden 2014 lopussa perheriidan jälkeen, mutta lopullinen ero tuli 2015 maaliskuussa, kun Petteri sai
lähestymiskiellon.
‒ Viinapäissäni luulin, että he yrittävät varastaa minun lapsen, niin löin puukon auton konepeltiin ja uhkasin tappaa
heidät. Lähestymiskielto ei pysäyttänyt väärinkäyttöä, vaan se oli hyvä syy ottaa lisää kamaa.
Helsingissä vietetyn rellestämisen jälkeen Petteri palasi kotiin ajatellen itsemurhaa.
‒ Minulla oli jokin kumma ajatus siitä, että haluan jonkun läheisen löytävän minut kuolleena. Halusin, että he tuntisivat
miltä tuntuu, kun löytää kuolleena ihmisen josta välittää. Tiesin, että äiti tulee seuraavana päivänä kotiin, joten menin
sinne. Heitin amfetamiinia ja bentsoa kouralliset sekä laitoin häkäpellit kiinni.
Äitin etiäinen pelasti Petterin. Herättyään hän kuitenkin koki valtavan epäonnistumisen tunteen, kun edes oman elämän
päättäminen ei onnistunut.
‒ Pelkäsin silloin kaikkea. Niitä pelkotiloja yritin karkuun itsemurhayrityksellä. Olin valehdellut joka suuntaan ja
minulla oli huumevelkoja.
Pääsiäisen aikoihin äiti esitteli ensimmäisen kerran Petterille Minnesota-Hoidon mainosta, mutta tuolloin hän pyyhkäisi
sen sivuun, koska tunsi sen olevan hänelle tarpeeton. Vielä tuolloin Petteri uskoi olevansa vain viihdekäyttäjä, vaikka
oli käyttänyt huumausaineita jo kymmenen vuotta melkein päivittäin.
Hiukan myöhemmin mökkireissulla Petteri päätti tehdä elämälleen jotain päästäkseen eroon peloistaan. Kunnalliseen
hoitoon häntä ei kuitenkaan otettu, koska hän oli ollut viikon käyttämättä. Petteri palasi mökille rauhoittaakseen
mielensä ja pohtiakseen seuraavaa liikettä.
‒ Äiti soitti tiistaina 11.4.2015 aamulla ja kysyi voisinko hänen mieliksi soittaa Minnesota-Hoitoon ja ottaa selvää, että
minkälainen paikka se on. Äidin mieliksi sitten soitin. Sieltä vastasi Kallion Sanna. Ennen sitä puhelua olin miettinyt,
että olen hullu, ja mikä minua oikeen vaivaa, kun käyttäydyn täysin omaa moraaliani vastaan. Nyt minua ymmärrettiin.
Puolentoista tunnin puhelun päätteeksi ilmoitin, että tulen sinne.
Saavuttuaan hoitolaitokseen Petteri sai lämpimän halauksen vastaanotossa.
‒ Kyllähän siinä ajatteli ensin, että mikä ihmepaikka tämä on. Ensimmäisessä ringissä minulla lähti kaikki
purkautumaan kerralla ja itkin vain. Seuraavat kaksi viikkoa kävelin ympäri pihaa ja pyöritin asioita päässäni. Sitten
vuorollani oman tarinan purkaminen kesti puolitoista päivää. Se oli käsittämätön tunne, kun kaikki asiat lähtivät
tulemaan ulos.
Kohtaamispäivään Petterin läheisistä saapui vain äiti ja isä, joka oli Petterille kova pala, mutta myös ymmärrettävä
tilanne kaiken hänen tekemänsä jälkeen. Äidin sanat iskivät Petteriin toden teolla.
‒ Äiti kertoi viisi minuuttia omista tuntemuksistaan eikä kertaakaan sanonut mitään niistä kaikista asioista mitä olen
tehnyt heille. Hänen sanat upposi lujaa minuun ja se oli niin kova pala, että meinasin yhdessä vaiheessa sanoa, että
lopeta. Päätin, että minun on pakko kuunnella. Tärisin sen koko ajan, kun äiti puhui.
Viimeinen jysäys tuli, kun Petterin äiti luki hänen isosiskonsa kirjeen. Petteri ei ollut kuullut siskostaan kymmeneen
vuoteen, kun hän oli laittanut välit poikki Petterin huumeiden käytön vuoksi. Tänä päivänä Petteri pitää tuota päivää
todella hyvänä ja on tyytyväinen, että se kaikki tapahtui.
‒ Kun pääsin ensimmäisestä hoitojaksosta, ajattelin ensin, että olen kolme kuukautta kunnolla ja sitten palaan takaisin
vanhaan. Mutta siinä tuli hiljalleen hyviä asioita, jolloin tasapainoilin uuden ja vanhan välillä päivä kerrallaan. En
kaivannut päihteitä, vaan sitä vanhaa elämäntapaa.
Töiden saamisen myötä elämä lähti kulkemaan paremmin eteenpäin. Aiemmasta talousrikoksesta johtuen Petteri joutui
vielä käräjille, mutta vankilatuomion sijaan hänet tuomittiin kahdeksaksi kuukaudeksi yhdyskuntapalveluun Minnesota-
Hoidon hoitolaitokselle.
‒ Se oli minun pelastus. Ne ihmiset siellä antoi minulle uskomattoman voiman jatkoon. Sen jälkeen elämä on alkanut
menemään hyvin. Hoidon kautta löysin kaverin, jonka kanssa aloitettiin tekemään pinnoitetöitä Suomeen.
‒ Kovin pala kaikessa on ollut perheen menettäminen. Nyt olen saanut takaisin sen mitä saatavissa on, kun lapsi on
takaisin minun elämässä ja siskon kanssa ollaan jälleen yhteydessä. Kaikki minun läheissuhteet ovat parantuneet, elämä
yleensäkin on parantunut. Minusta on tullut se vanha Petteri takaisin, joka osaa kohdata asiat asioina. Kaikki on sen
yhden puhelun ansiota. Se muutti minun elämän.


Jätä soittopyyntö

Offert

Fyll i och skicka så återkommer vi så snart vi kan!

Lähettämällä tämän viestin hyväksyt antamiesi henkilötietojen käsittelyn.