Vasta kun alkoholin suurkulutus on jatkunut jonkin aikaa, alkavat sen aikaansaamat seuraukset näkyä perheenjäsenten käytöksessä. Alussa toiminut sosiaalinen juominen ei välttämättä näy läheisten käytöksessä. Tosin he ovat jo huomanneet, että alkoholistilla alkoholin sietokyky on kasvanut, eli hän juo entistä pidempään/enemmän.

Alkoholismi on edennyt 1. vaiheeseen. Lapset alkavat vetäytyä omiin oloihinsa, sanaharkat toistuvat, perheen on vaikea kommunikoida keskenään ja tunnelma perheyhteisössä kiristyy. Tässä vaiheessa perheenjäsenet alkavat omaksua tietämättään tiettyjä rooleja, jaksaakseen ja kyetäkseen elämään.

Perheenjäsenten sopeutuminen saa juomisen näyttämään normaalilta. Tämä roolipeli helpottaa alkoholistin juomista, peliin osallistujat eivät vain sitä itse tiedä. Alkoholisti uskottelee itselleen ja samalla muille, että hänen juomisensa on kontrolloitua. Mukaan kuvioon on astunut kieltäminen, joka on olennainen osa alkoholismisairautta.


LÄHEISVIIKONLOPPU JA KOHTAAMINEN

Potilaan ja hänen läheistensä perushoidon jälkeisen yhteiselämän kannalta koko hoidon tärkein tapahtuma on läheisviikonloppu. Hoidon aikana potilas tekee ”sukupuun”, jossa hän kartoittaa ne ihmiset, joiden kanssa hän on elänyt ja joihin hänen juomisensa on vaikuttanut. Tämän perusteella hoitolaitos ja potilas päättävät, ketkä kutsutaan mukaan läheisviikonloppuun. Yleensä potilas haluaisi rajata kutsuttujen määrän mahdollisimman pieneksi, taustalla on edelleenkin halu salata sairautensa ja sen seuraukset, pitää asia pienen piirin tietona. Jos potilas vastustaa jollakin perusteella tiettyjen lähipiiriin kuuluvien mukaan kutsumista, selvitetään juurta jaksaen, miksi näin on. Kokemus on osoittanut, että näiltä ”pimennossa pidetyiltä” läheisiltä potilas saa arvokasta apua toipumiselleen jatkossa.

Tilaisuus alkaa perjantai-iltana, jolloin mukaan kutsutut saavat perusteellisen informaation siitä, mitä on alkoholismi sairautena, Minnesota-mallin toimintatapa hoitokokonaisuutena, alkoholin ja lääkkeiden sekakäyttö sekä alkoholistin koko kuva. Se kuva, mitä hän itse ei kykene näkemään ja jonka kuvan muodostamisessa läheisten kokemat ja kertomat tapahtumat ovat ratkaisevan tärkeitä.

Lauantaipäivän läheiset työskentelevät perheterapeutin kanssa. Myös hänen taustaansa kuuluu tämän hoitomallin filosofian mukaan elämä ja oma toipuminen alkoholistiperheen jäsenenä. Perheterapeutin tehtävä on toimia alkoholistin läheisille peilinä. Tässä tilaisuudessa ei puhuta hoidossa olevista potilaista, vaan terapeutti kertoo omasta elämästään alkoholistiperheessä sellaisena kuin hän on sen omakohtaisesti kokenut. Kuten koko hoitomallissa, myös tässä osiossa samaistuminen läheisten omien kokemusten kautta on ratkaisevan tärkeä tekijä.
Lauantai-ilta päättyy potilaan ja läheisten kohtaamiseen, jossa läheiset pääsevät kertomaan potilaalle kukin vuorollaan sen, miten he tämän alkoholismin ja juomisen ovat kokeneet. Tässä tilaisuudessa potilas ei saa puhua mitään tai mitenkään kommentoida läheisten tunteita ja tuntemuksia. Hän kuuntelee, useimmissa tapauksissa ensimmäistä kertaa vuosiin.

Perheviikonloppu oli omankin elämäni käännekohta. Siellä sai purkaa kaikki tunteet, mitä isää ja juomista kohtaan olin tuntenut koko elämäni aikana. Se puhdisti sieluni. Sain purkaa kaiken tuskan, vihan ja pelon tunteet sen oikeaan kohteeseen. Aluksi vain itkin. Jo se, että sain itkeä tuntui ihmeelliseltä, kotona kun ei saanut koskaan itkeä. Eikä näyttää muutenkaan tunteitaan. Koko viikonlopun ajan oli omituinen olo. Tunteet vaihtelivat pelosta, surusta ja vihasta onneen ja rakkauteen.
Tietoa alkoholismista minulla ei ollut juuri minkäänlaista. Kaiken tiedon sain perheviikonlopun ensimmäisenä päivänä. Vasta jatkohoidon aikana otin itse lisää selvää alkoholismista. Minulle tuli tarve saada tietää siitä. Tuli tarve ymmärtää alkoholismia, alkoholistia ja isääni. Tiedon kautta opin ymmärtämään sairautta ja ymmärtämään myös sen, että alkoholismi on perhesairaus.
Omaa sairauttani en kuitenkaan nähnyt. Vasta kun menin Al-Anoniin ymmärsin, että minäkin olin sairas. Ja ilman äitini ja isäni toipumista en olisi löytänyt sinne ja tunnistanut myös omaa sairauttani. Kesti kauan, noin 2 - 3 vuotta, ennen kuin tunnustin itselleni, että minäkin olen sairas. Sitä ennen olin vain ”hoitanut” muita perheenjäseniäni. (Johanna)

Kokemuksensa ja tunteensa kerrottuaan läheiset poistuvat tilaisuudesta ja kaikki potilaat ja heidän kanssaan työskentelevät terapeutit menevät läpi omaisten kertomukset ja tuntemukset sekä sen, miten potilas itse on sen kokenut. Muut ryhmän jäsenet vertaavat myös läheisten kertomukset aikaisemmin kuulemaansa potilaan omaan elämäntarinaan. Poikkeamia yleensä löytyy. Tämä ei välttämättä ole merkki salaamisesta tai suoranaisesta valehtelemisesta, vaan nimenomaan kyvyttömyydestä nähdä oma juominen ja sen seuraukset.

Sunnuntaina perheterapeutti käy läpi oman toipumiskokemuksensa. Samalla läheiset käsittelevät omaa toipumistaan ja odotuksiaan tulevaisuudelta niin itsensä kuin potilaan suhteen. Sunnuntaipäivän kuluessa potilas ja läheiset kohtaavat toisen kerran viikonlopun aikana. Tällöin potilas puolestaan kertoo läheisille, miten hän on kokenut oman juomisensa, miten sen, mitä kukin läheinen on omista tunteistaan hänelle kertonut ja mitä potilas tulee tekemään oman toipumisensa hyväksi.
Läheiset kertovat potilaalle, mitä he tältä odottavat, mitä tekevät oman toipumisensa hyväksi.

Erikoista on pelkojen poistuminen. Vähän yli vuosi sitten vaimoni meni sihteerikurssilaisten kanssa Tukholmaan. Vein hänet linja-autoasemalle odottamaan linja-autoa. Kun ajoin takaisin kotiin, huomasin, ettei ajatuksissani ollut pienintäkään huolta siitä mitä tapahtuu. Todella vapauttava tunne, pelot oli poissa.
(Ilari)

Lisäksi potilas ja läheiset kertovat toisilleen, mistä he tässä pitävät ja mikä heistä on hyvää ja arvokasta toisessa ihmisessä. Tämä ei ole keskinäisen kehun kerho. Useimmissa tapauksissa tämä on ensimmäinen kerta, kun läheisten ja potilaan kesken puhutaan avoimesti tunteista vuosikausiin. Ja tunteet myös näytetään. Kokemuksena läheisviikonloppu on raskas sekä läheisille että potilaille. Samalla se antaa valtavan paljon kaikille mukana olleille.

Kun perheviikonloppu tuli, tunteet olivat hyvin sekavat ja olo oli epävarma. Mitä tulisi tapahtumaan? Perjantai-ilta oli erittäin valaiseva ja antoi paljon tietoa alkoholismista sairautena niin läheisille kuin tässä tapauksessa työnantajallekin. Viikonloppu oli todella raskas, mutta myös henkisesti ”puhdistava”. Sain purkaa patoutuneita tunteita ja puhua asioista suoraan. Sai kertoa suoraan päin kasvoja miltä minusta oli todella tuntunut läheiseni juominen.
(Minna)

Läheisten osalta päätavoite on vapauttaa läheinen riippuvuudestaan toisen sairaudesta, ei tästä itsestään henkilönä. Päästä alkuun tässä kehityksessä.

Läheisen tulee voida nähdä oma roolinsa pelissä ja vapauttaa itsensä syyllisyyden tunteesta ja mielipahasta. Hän saa harjoitella vastuun ottamista omasta tilanteestaan ja tunteistaan ja oppia sanomaan kolme tärkeää ”eitä”:

1. Sinä et ole syy kemialliseen riippuvuuteen.
Olen kokenut ja koen jossakin määrin vieläkin läheisriippuvuutta. En ole pystynyt täysin ajattelemaan, että minä olen minä ja vastaan vain omasta itsestäni. Olen ajatellut, että olen niin huono ja syntinen ihminen, että Jumala rankaisee minua läheiseni alkoholismilla. Syyllisyyttä on tuonut myös se, että on toivonut läheiselleen niin pahaa sairautta tai jopa kuolemaa, jotta juominen loppuisi. Häpeän tunne on kuitenkin pahin, jota omaisena olen kokenut.
(Minna).

2. Sinä et voi kontrolloida sitä.
Perheviikonloppu oli upea kokemus, kaikkine itkuineen ja tuskineen. Oli valtava ahaa-elämys saada kuulla, että alkoholismi todellakin on sairaus, jota sairastaa sekä juova alkoholisti että myös hänen läheisensä. Raittiina alkoholistikin voi elää hyvää elämää, päivän kerrallaan sovussa itsensä ja läheistensä kanssa. Ratkaisevaa on vain se pienen pieni ero, joka kuitenkin muuttaa kaiken; raittiin alkoholistin ei tarvitse juoda, hän saa elää ilman viinaa. Ymmärsin myös, että minäkin sairastin alkoholismia, minun hengitykseni ei vain haise viinalta, ja tautini nimi on läheisriippuvuus. Myös minä voin toipua sairaudestani ja voin elää hyvää tasapainoista tunne-elämää, kunhan vain opin luopumaan tautini aiheuttamista oireista ja harhoista. Ymmärsin, etten ole vastuussa vanhempieni tai kenenkään muunkaan alkoholistin juomisesta, joten sain myös vapautua syyllisyydestä ja siitä syntipukin roolista johon olin perheessämme joutunut, kun olin yhdeksänvuotias ja vanhempieni sairaus puhkesi.
(Hanna-Mari)

3. Sinä et voi parantaa sitä.
Nyt olen onnellisempi ihminen. Ehkä olen nyt ihmisenä vahvempi, eivätkä pienet asiat enää hetkauta, osaa arvostaa elämää ja siihen liittyviä suruja ja iloja. Olen saanut läheiseni takaisin, sillä olisin katkaissut välit häneen lähiaikoina, jollei hän olisi hakeutunut hoitoon. Pikku hiljaa pelko ”retkahtamisesta” on vähentynyt, mutta Minnesotasta sain niin hyvät eväät itseni hoitamiseen, että selviäisin siitä itse ja sieltä saan aina apua. Ryhmän tuki on valtava. Meillä oli ihana ryhmä ja kaikki olimme kuin yhtä perhettä. Puhuimme samaa kieltä. Olen kokenut vaikeana puhua alkoholismista muiden kuin Minnesotassa käyneiden kanssa, koska he eivät ymmärrä alkoholismin olevan sairaus. Ryhmässä tuntui, että kaikki ymmärtävät toisiaan jo puolesta sanasta.
(Minna)

Itsensä vapauttaminen ei tarkoita silmien ummistamista ongelmalta, sen huomiotta jättämistä tai siitä pakenemista. Se tarkoittaa terveen välimatkan pitämistä potilaaseen niin, että voi pysyä puolueettomampana (neutraalimpana) ja objektiivisempana, mutta kuitenkin osallistuvana ja empaattisena. Läheisen pitää pystyä asettamaan realistisia vaatimuksia ja rajoja, pystyttävä kulkemaan omaa tietään.

Perheviikonloppu oli melkoinen kokemus. Ensinnäkin tieto alkoholismista vahvistui, toiseksi ensi kerran huomioni kohdistui itseeni, olin omaksunut täysin vieraan roolin, huolenpitäjän roolin. Kolmanneksi oli hienoa tutustua muihin, jotka kärsivät samasta tilanteesta. Hoidon alkaessa oli outo olo, avun saaminen täydellisen tuhon tullessa erikoinen kokemus. Kun kuuntelin vaimoni puhetta kuukauden päättäjäisissä, koin aivan uskomattoman tunteen, painajainen olisi ohi, olimme saaneet avun ongelmaamme. Siitä lähtien ”entä jos”-pelko alkoi hävitä. Tosin jatkohoidon alkuvaiheessa huomioni kiinnittyi suurelta osin vaimoni toipumiseen, itse aloin toipua hitaammin, mutta koko ajan paremmin ja paremmin.
(Ilari)

Aikaisempi läheisriippuvuus, joka piti kiinni sairaassa suhteessa potilaaseen, pitää oppia näkemään ja siitä pitää päästä irti. (Söderling, 1995, 170)