JATKOHOITO

Kolmas elementti Minnesota-mallin mukaisessa hoidossa on jatkohoito. Tämä kestää 11 kuukautta kerran viikossa tapahtuvana istuntona, johonka toipuva potilas ja hänen läheisensä osallistuvat. Useimmiten tämä läheinen on potilaan puoliso. Myös potilaan lapset voivat osallistua jälkihoitoon. Jälkihoitoryhmät toimivat itseohjautuvina, eli hoitohenkilökunta ei osallistu kokoontumisiin ellei ryhmä sitä jostakin syystä pyydä.

Saimme kutsun perheviikonloppuun. Onneksi oli sellainen tunne, että menen ja puhun suuni puhtaaksi, vaikka ero oli jo vireillä ja että ei se enää ole minun asiani. Perheviikonlopussa syyllisyys mieheni juomisen osalta poistui, koska se ei ole kenenkään syytä, se on sairaus. Tuntui todella helpottavalta, sillä ympäristökin osasi syyllistää juovana aikana. Häpeän tunne oli minulla ainakin se, miksi en ennemmin lähtenyt hakemaan apua. Jatkohoito alkoi. Muistan elävästi, kun yksi henkilökuntaan kuuluva sanoi minulle, että me varmaan nähdään vuoden aikana paljon. Ajattelin, että mitähän hän nyt tarkoittaa, eihän mun tartte täällä kulkea, enhän minä ole sairas, vaan mieheni. Niin sitten kuljin kolme kuukautta mieheni takia. Sitten mä tajusin, että mun pitää kulkea itseni takia, mähän olin yhtä sairas kuin mies, vaikka mä en ole juonutkaan, niin läheisriippuvainen minä olin. Ryhmään meno jännitti, siellä piti puhua itsestäni, mähän olin puhunut kaikista muista, en itsestäni. Tärkein asia hoidon alussa oli, että mä tajusin, nyt pitää olla rehellisiä ja puhua avoimesti, kun elämä oli siihen asti ollut kaikkea muuta; valehtelemista, salaamista jne.
(Tuula)

Jatkohoidossa opetellaan uutta päihteetöntä elämäntapaa. Toinen jatkohoidon päätavoite koskee läheiselle, samoin kuin alkoholistille, välttämätöntä tarvetta kehittää persoonallisuuttaan, kypsyä tunne-elämältään, voittaa takaisin itseluottamus ja -arvostus ja päästä vapaaksi mielipahasta ja itsesäälistä.

Juovana aikana tietenkin yritin käyttäytyä niin, ettei isäni vaan lähtisi juomaan. Mutta en tuntenut, että isäni joisi minun takiani. Oikeastaan en etsinyt sille mitään syytä. Isäni vain joi ja sillä selvä. Tietysti ajattelin, että miksei hän voi olla kuin muutkin isät ja olla juomatta. Tulevaisuuden näkymiä minulla ei juurikaan ollut. Ainoastaan se, että peruskoulun jälkeen menisin lukioon. Jaa, olihan se, että muuttaisin silloisen poikaystäväni kanssa yhteen. Olin silloin n. 15-vuotias. Onnellinen en ollut juuri koskaan ennen isän raitistumista. Mitä vanhemmaksi kasvoin, sitä onnettomampi olin. Joskus jopa ajattelin itsemurhaa. Raitistumisen ja oman toipumisen kautta nämäkin ajatukset katosi. (Johanna)

Pitää pyrkiä olemaan itsenäinen ihminen joka on itse vastuussa itsestään ja jolla on omat vapauden ja itsensä toteuttamisen vaatimukset. Elämän lahja on henkilökohtainen, ei jotakin mitä on saanut toiselta ihmiseltä.

Perheen täytyy varustaa meidät sekä juurilla että siivillä ja hoidon täytyy auttaa niiden välisen tasapainon luomisessa. (Söderling, 1995, 170) Jatkohoidon aikana ryhmän jäsenten välillä syntyy usein ihmissuhteita, jotka ovat syvällisempiä kuin esimerkiksi omien sisarusten välillä. Ryhmän jäsenet ymmärtävät toisiaan ja puhuvat samaa kieltä.

Minnesota-hoito oli pitkään kuin toinen koti. Ihmissuhteet sinne ovat olleet todella tärkeitä. Nykyisin en enää ole hoidon henkilökunnan kanssa niin paljon tekemisissä, mutta heillä on silti erityinen paikka sydämessäni. Ilman sitä hoitoa..... No, ei kannata edes ajatella, kun sitä ei voi tietää, mitä ilman Minneä olisi, sen ansiosta minulla on perhe - isä, äiti ja siskokset. Luultavasti olisin yksin ja sairas ilman tätä hoitoa. Mutta nyt minulla on RAKASTAVA PERHE!
(Johanna)

Kokemus on osoittanut, että nämä suhteet kestävät vuosia ja ne auttavat myöhemmin monien muidenkin käytännön elämän asioiden ratkaisuissa kuin vain alkoholismia koskevissa pulmissa.