HANNA-MARIN TARINA

Perheessämme oli sairastettu alkoholismia n. 20 vuoden ajan, kun oma mittani täyttyi lopullisesti. Lokakuussa –98 päätin, että katkaisisin kaikki yhteydet molempiin vanhempiini heidän juomisensa takia. Siinä vaiheessa nuorin veljeni, 16-vuotias Timo oli asunut luonamme 2 kk ajan. Timo oli muuttanut asumaan meille sosiaalilautakunnan, vanhempieni ja minun välisen sopimuksen nojalla juuri vanhempien juomisen vuoksi. Olimme tuloksetta yrittäneet saada Timoa huostaan otetuksi n. 5 vuoden ajan, ja lopulta sosiaalitoimistokin suostui myöntämään, ettei avohuollon tukitoimista (mikä sanahirviöpari) todellakaan ollut apua kuin vanhempieni juomiselle.

Tuolloin, lokakuussa –98, vietettiin lasteni 2- ja 5-vuotissyntymäpäiviä, joilla häpesin suunnattomasti vanhempiani, heidän epäsiistiä olemustaan, levotonta käytöstään ja jatkuvasta juomisesta johtuvaa ympärillä leijuvaa vanhan viinan hajuaan. Synttäripäivänä päätin, ettei minun enää tarvitsisi kärsiä heidän käytöksestään, vaan katkaisisin välini heihin, ja alkaisin vihdoin elää omaa perhe-elämää mieheni, lasteni ja veljeni kanssa.

En kuullutkaan vanhemmistani mitään moneen viikkoon, paitsi että äiti oli jälleen kerran passitettu hoitoon Törnävän sairaalaan ”mielenterveysongelmien” vuoksi. Tiesin myös, että isä joi jatkuvasti, ja pelkäsin hänen tappavan itsensä tai jonkun ulkopuolisen auton ratissa työmatkoilla tai vapaa-aikana krapulassa tai humalassa ajaessaan. Vaikka olin fyysisesti katkaissut välit vanhempiini, en tunnetasolla kyennyt irrottautumaan heistä, vaan heidän tilanteensa vaivasi minua kaiken aikaa. Lopulta olin niin uupunut, että olin valmis myöntämään, että tarvitsin itsekin apua omaan ahdistukseeni. Olin kuullut AA:n läheisille tarkoitetuista ryhmistä, ja päätin hakeutua sellaiseen, kunhan vain saisin tarpeeksi rohkeutta koottua siihen ensimmäiseen askeleeseen.

Ennen kuin pääsin sanoista tekoihin, tapahtui ratkaiseva käänne perheemme tilanteessa. Marraskuun viimeisellä viikolla, maanantai-iltana, veljeni Sami soitti ja kertoi isän vihdoinkin jääneen kiinni rattijuopumuksesta edellisenä päivänä. Tuntui, että maailmani romahti lopullisesti, oli pakko tunnustaa lopullisesti itselleen, että isäkin oli ”rapajuoppo”. Päätin, etten ikinä enää haluaisi kuulla sanaakaan kummastakaan vanhemmastani.

Seuraavan yön nukuin huonosti ja tiistaiaamuna tuli pakottava tunne vielä kerran saada selville, missä tilassa isä oikein on. Samikaan ei varmasti tiennyt, missä isä olisi, koska puhelimeen ei vastattu. Niinpä päätin vielä kerran lähteä käymään kotona, ja toimittaa isä ainakin katkolle, että saisimme hieman hengähdystaukoa. Takaraivossa pyöri jo siinä vaiheessa ajatus Minnesota-hoidosta, josta olin itse ollut kiinnostunut jo pitempään, ja josta isäkin oli puhunut myönteiseen sävyyn joskus ohimennen, vaikkei hänenkään rohkeutensa ollut riittänyt sanoja pitemmälle vielä siinä vaiheessa.

Tuona tiistaina toimitimme Sami, mieheni ja minä isän terveyskeskukseen katkolle viideksi päiväksi. Saman tien selvitin isän mahdollisuuden päästä Lapualle, ja kuin ihmeen kaupalla paikka järjestyi heti katkolta päästyä. En voinut uskoa todeksi sitä, että isä vihdoinkin pääsisi hoitoon, ja kenties saisi apua alkoholismiinsa. Tunteet vaihtelivat toivosta epätoivoon, pelotti, että jos tämäkään hoito ei auttaisi, mitäs sitten ?

En koskaan unohda sitä marraskuista sunnuntai-päivää, kun saavuimme Lapualle Minnesota-kotiin. Vastassa meitä oli jo ovella Seppelinin Simo ja tuntui, kuin aurinko olisi purjehtinut esiin marraskuisen harmauden takaa. Pihaan tultuamme Simo toivotti meidät, erityisesti isän, tervetulleeksi Minnesota-hoitoon. Isä totesi, että olisi pitänyt tulla jo vuosia sitten. Simo sanoi, että tämä oli juuri oikea päivä hoitoon tulolle. Tuolloin en ymmärtänyt, mitä hän sanoillaan tarkoitti, koska en vielä siinä vaiheessa ymmärtänyt alkoholismisairautta. Ihmettelin, etteikö kärsimyksiämme olisi voitu helpottaa jo paljon aikaisemmin. Tänään kuitenkin ymmärrän Simon olleen oikeassa siinäkin asiassa; tämä päivä on oikea päivä !

KOKEMUKSET PERHEVIIKONLOPUSTA JA VUODEN JATKOHOIDOSTA RYHMÄSSÄ

Perheviikonloppu oli upea kokemus, kaikkine itkuineen ja tuskineen. Oli valtava ahaa-elämys saada kuulla, että alkoholismi todellakin on sairaus, jota sairastaa sekä juova alkoholisti että myös hänen läheisensä. Olihan isä minulle ennenkin yrittänyt vakuutella sairastavansa ”perkeleellistä tautia”, jolle ei mitään voi, mutta nyt sain kuulla, että alkoholismista todellakin voi toipua, vaikkei tauti itsessään parane. Kerran alkoholisti, aina alkoholisti. Mutta raittiina alkoholistikin voi elää hyvää elämää, päivän kerrallaan sovussa itsensä ja läheistensä kanssa. Ratkaisevaa on vain se pienen pieni ero, joka kuitenkin muuttaa kaiken; raittiin alkoholistin ei tarvitse juoda, hän saa elää ilman viinaa.

Ymmärsin myös, että minäkin sairastin alkoholismia, minun hengitykseni ei vain haise viinalta, ja tautini nimi on läheisriippuvuus. Mutta myös minä voin toipua sairaudestani, ja voin elää hyvää tasapainoista tunne-elämää, kunhan vain ensin opin luopumaan tautini aiheuttamista oireista ja harhoista. Ymmärsin, etten ole vastuussa vanhempieni tai kenenkään muunkaan alkoholistin juomisesta, joten sain myös vapautua syyllisyydestä ja siitä syntipukin roolista johon olin perheessämme joutunut, kun olin yhdeksänvuotias ja vanhempieni sairaus puhkesi. Ymmärsin, että ympäristön syyllistäminen johtuu alkoholistilla juuri sairaudesta, se kuuluu alkoholismin luonteeseen. On niin paljon helpompaa selittää juomisensa, kun syy on aina jonkun toisen.

Perheviikonlopun ja jatkohoidon ansiosta olen myös lakannut syyttämästä vanhempiani heidän juomisestaan ja sen aiheuttamasta tuskasta, koska ymmärrän, että heidän sairautensa on sen aiheuttanut. Nyt myös tiedän, että jos isä alkaisi uudelleen juoda, hän ei voisi enää syyttää siitä ketään muuta kuin itseään, se olisi hänen tietoinen päätöksensä. En kuitenkaan usko, että hän olisi valmis heittämään pois kaikkea sitä hyvää, mitä raittius on tuonut hänen elämäänsä. En usko, että hän enää olisi vapaaehtoisesti valmis luopumaan elämästään ja kuolemaan yksin ja hylättynä, orjuuttajakuningas alkoholin vankina.

Perheviikonlopun ja jatkohoidon ansiosta voin myös hyväksyä sen tosiasian, että äiti valitsi elämässään toisin. Huolimatta saamastaan Minnesota-hoidosta äiti ei koskaan raitistunut. Lyhyen juomattoman ja pillerittömän jakson jälkeen äiti kuoli 7.6.2001 alkoholismi-nimiseen sairauteen. Olen kuitenkin suunnattoman kiitollinen siitä, että Minnesota-hoidon ansiosta minun ei tarvitse olla katkera elämälle tai äidille siitä, että äidin suurin rakkaus tässä elämässä oli viimeiset 22 vuotta Kuningas Alkoholi. Ainut asia mistä olen surullinen on, ettei äiti koskaan saanut nauttia raittiuden antamasta hyvästä elämästä ja mielenrauhasta. Hän kuoli yksin ja lopen uupuneena sairauteensa. Toivon kuitenkin, että hänen olisi nyt hyvä ja rauhallinen olla. En ole enää katkera hänelle hänen sairautensa minulle aiheuttamista tuskista, koska tiedän, että hän kärsi vähintään yhtä paljon kuin minäkin.

Ja tänään minun ei tarvitse enää kärsiä hänen sairaudestaan, kunhan vain muistan hoitaa itseäni. Kuten alkoholistilla, myös läheisellä, tauti voi puhjeta uudelleen, ellei sitä hoideta jokaisena päivänä. Omaksi tärkeäksi ohjenuorakseni olen saanut seuraavan AA-viisauden: Juuri tänään elän vain yhden päivän, enkä yritä ratkaista heti koko elämäni ongelmaa. Tuskaisen hetken ja vanhojen toimintamallien/ajatusmallien hyökyessä päälleni saan voimia em. ajatuksesta, ja pääsen taas eteenpäin elämässäni. Osaan suhteuttaa asiat todellisuuteen ja huomaan, että kaikilla asioilla on tarkoituksensa, aikansa ja paikkansa, ja minun tehtäväni on vain hyväksyä se, ja lakata ”ohjaamasta” elämää. On ollut suunnaton helpotus oppia päästämään irti ”kontrolloinnista”, koska vain siten voi alkaa toipumaan.

Olen myös oppinut ottamaan vastuun itsestäni, tunteistani ja teoistani, ja olen oppinut, ettei kukaan toinen voi olla vastuussa minun tunteistani. Jos haluan irti masennuksesta ja pahasta mielestä, on minun itse tehtävä se. Kukaan muu ei voi minulle hyvää oloa kauhalla ammentaa.

Tänään tunnen myös, että elämässä voi tapahtua hyviä asioita minullekin, eikä vain kaikille muille. Osaan arvostaa pieniäkin asioita, enkä enää elää kaiken aikaa huomista päivää, sitten kun-elämää, vaan yritän nauttia tämän päivän hetkistä, huonoistakin. Tänään ymmärrän, että ilman mustaa ei erota valkoista. Tänään osaan luetella pitkän rimpsun asioita, joista olen kiitollinen, mutta joita en ennen tuskani alla edes huomannut. Toipumiseni ansiosta huomaan nämä asiat ja osaan kiittää niistä. Joku muu ei ehkä ymmärtäisi listaani, mutta viis siitä, minulle se on uusi elämys, josta olen onnellinen.

Oman toipumisen ansiota on myös se, etten enää jossittele, että mitä jos isä alkaisi juomaan. Tänään tuntuu siltä, ettei se yksinkertaisesti kuulu minun elämääni, eikä isällä ole mitään syytä aloittaa juomista, kuten aiemmin totesin. Toisaalta, toipumiseni ansioista ajattelen myös niin, että jos isä jostain käsittämättömästä syystä päättäisi heittää elämänsä likaviemäriin ja aloittaa juomisen, minulla olisi keino selvitä siitäkin tilanteesta. Tänään tajuan, että olen vastuussa vain omasta elämästäni, ja isä omastaan. Vihdoinkin me olemme kaksi erillistä ihmistä, vaikka toisaalta olen läheisempi isän kanssa kuin vuosiin. Jos isä alkaisi juoda, menettäisin maailman parhaan isän, mutta minulla olisi silti oma elämä hallussani, mitä ei aiemmin ollut.

Totuus on kuitenkin, että en todellakaan mieti ja jossittele mokomaa asiaa, koska tänään saan olla kiitollinen raittiista isästä, oman toipumisen aikaan saamasta hyvästä elämänlaadusta, lapsista, miehestä ja muista läheisistä ihmisistä. Äidin kuoleman jälkeen myös välit veljiin ovat pikku hiljaa lähentyneet, ja toivon, että tulevaisuudessa paranevat edelleen.

Jatkohoidon aikana syntyneet ystävyyssuhteet ovat olleet ja tulevat olemaan aarre, josta haluan pitää kiinni. On hienoa, kun on ihmisiä, jotka tietävät minusta ja perheeni tilanteesta kaiken, ymmärtävät sen selittämättäkin, ja ovat tukemassa minua omalla läsnäolollaan ja jotka omilla tuntemuksillaan ja kokemuksillaan auttavat minua eteenpäin toipumiseni tiellä. Toivon, että voin olla heille sitä samaa, mitä he ovat minulle.

Tänään voin täysin sydämin yhtyä tutun laulun sanoihin; elämälle kiitos, sain siltä paljon. Ja mikä parasta, tänään, toisin kuin ennen, uskon ja tunnen, ettei se tähän lopu, tämä on vasta kaiken hyvän alku !

P.S. Tässä yhteydessä haluan kiittää isää omasta mahdollisuudestani päästä Minnesota-hoitoon, Simoa isän ”herättämisestä” todellisuuteen, Retua siitä tärkeästä kysymyksestä "mitä aion tehdä oman toipumiseni eteen", miestäni kärsivällisyydestä ja rakkaudesta, lapsiani heidän olemassaolostaan sekä koko jatkohoitoryhmää siitä kaikesta tuesta, mitä olen siltä saanut toipumisen tiellä.